Sori, vasikat

Olin seitsemäntoista, kun olimme kaverini kanssa kielikurssilla Brightonissa. Isäntäperheemme äiti suhtautui kasvissyöntiimme nihkeästi ja valitteli, että kasvissyönti on niin kallista, koska juusto on niin kallista. Olimme kaverini kanssa siihen, että höhhöhöö, olipas tyhmä kommentti, eihän kasvissyönti nyt mitään hirveää juuston mättämistä tarkoita. Tavallaan ajatus olikin hölmö, mutta nyt kun mietin, mitä olen näinä kasvissyöjä- ja semivegetaristivuosinani syönyt, niin pakkohan se on myöntää, että aivan järkyttävän määrän maitotuotteita. Juustoakin, mutta myös erilaisia jugurtteja, rahkoja, maitoja, kermoja, jäätelöä, maitosuklaata. Rupuisimmastakin ravintolasta löytyy yleensä fetasalaatti ja moneen kasvisvaihtoehtoon kuuluu halloumia tai ehkä jugurttikastiketta. Vähintäänkin nyt loraus kermaa. 

Mielikuvia maidosta: turvallista, tuttua, terveellistä, lämmintä, hyvää. Kilttiä, jopa vähän nössöä. On tuntunut suunnilleen siltä, että maitotuotteista kieltäytyminen olisi loukkaus lehmää kohtaan. Sympaattinen lehmä ystävällisesti tuottaa ravitsevaa hyödykettä, ja olisi hyvin epäkohteliasta nyrpistää sille nenäänsä. Maito on todellakin onnistuttu markkinoimaan ruokavalion puhtoisena peruspilarina.

Melkein hävettää myöntää, miten myöhään olen tajunnut, miten maidontuotanto toimii. Olin vuosikausia periaatteessa kiinnostunut eläinten hyvinvoinnista, tosin aika passiivisesti, ja silti mielikuva ystävällisen lehmän tuottamasta puhtoisesta hyödykkeestä oli mielessäni se hallitseva. Enhän toki halua, että eläimiä tapetaan, mutta kyllähän ne nyt lypsää pitää. Ne kivat niityllä laiduntavat ja lupsakasti märehtivät kaverit.

No, asia on nyt kuitenkin niin, että lehmähän ei tuota maitoa, jos se ei ensin synnytä vasikkaa. Jotta maitoa pystyttäisiin tuottamaan, lehmän on synnytettävä joka vuosi uusi vasikka. Se jo sinänsä kuulostaa aika rankalta. Tuntuu myös turhalta, että uusia olentoja täytyy tehtailla maailmaan vain sen vuoksi, että saataisiin maitoa. Sonnivasikathan päätyvät tietenkin lihateollisuuden tarpeisiin, joten tässä maitoteollisuus linkittyy tiukasti lihateollisuuteen. Ei siis voi ajatella, että maidontuotannossa ei tarvitse tappaa ketään. Lihaksi menevät myös lehmät sitten kun niitä ei enää voida hyödyntää maidontuotannossa.

Ehkä viheliäisin kohta tulee kuitenkin tässä: Kun vasikka on syntynyt, se otetaan emältaan pois, ja ihmiset ottavat vasikalle tarkoitetun maidon. On kiistatonta, että vieroittaminen aiheuttaa eroahdistusta sekä lehmälle että vasikalle, ja vasikkaansa kaipaava lehmä saattaa voida pitkään huonosti ja ammua ja mölistä vasikkansa perään. Sama tunnelma on vasikalla, jota ruokitaan korvikkeella. Luonnontilaisessa laumassa lehmät vieroittavat vasta 8–11 kuukauden iässä. Kuten Elina Lappalainen Syötäväksi kasvatetut -kirjassa kirjoittaa: ”Jos lisääntyminen ja jälkeläisten hoitaminen on yksi keskeisimmistä eläimen käyttäytymistarpeista, vasikan vieminen lehmältä on hyvinvointikysymys”. Kun nyt asiaa jää miettimään, on periaatteessa aika erikoinen ajatus, että täysikasvuiset nisäkkäät juovat toisen lajin poikaselle tarkoitettua maitoa. Ja pitävät sitä vieläpä ravitsemuksensa keskeisenä peruspilarina.

Iso eläinten hyvinvointikysymys maidontuotannossa on myös se, että suurta osaa lehmistä pidetään parsinavetassa kuukausikaupalla päästään kiinni sidottuna, eivätkä kaikki lehmät pääse ulkoilemaan lainkaan. Tiloja on monenlaisia, mutta laki sallii varsin kurjatkin olot. Kuluttaja ei voi maitotuotteita ostaessaan tietää, millaisissa oloissa juuri sen maidon tuottaneet lehmät elävät. Todennäköisesti eivät ainakaan sellaisella aurinkoisella niityllä, jollaista markkinointimateriaalissa mielellään esitellään.

Mutta maitohan on terveellistä? Varmasti on totta, että maitotuotteet ovat melko kätevä tapa saada tiettyjä ravintoaineita, vaikkapa kalsiumia ja proteiinia. Niissä ei kuitenkaan ole mitään, mikä ei olisi korvattavissa kasvikunnan tuotteilla, vieläpä suht helposti. Maitotuotteita paljon käyttävä saa myös helposti paljon kovaa rasvaa, mikä on tietenkin ravitsemuksen näkökulmasta miinus.

Tänään on Vegaanihaasteen viimeinen päivä, ja suurin muutos omassa ruokavaliossani ja ajattelussani on tullut nimenomaan suhteessa maitotuotteisiin. Olen todennut, että ravitsemuksellisesti en periaatteessa tarvitse maitoa mihinkään. Soija-, kaura-, manteli- ja muut maidot, jugurtit, kermat ja jäätelöt ajavat saman asian. Itse asiassa olo tuntuu niitä käyttäessä paremmalta. En tiedä onko se pääasiassa henkistä vai voisiko se liittyä esimerkiksi siihen, että kovan rasvan saanti on vähentynyt. Kasvimaitotuotteita on moneen lähtöön ja ne ovat ravintoarvoiltaan hyvin erilaisia, mutta vähän harjoiteltuani olen oppinut tarkistamaan, onko niihin lisätty tarvitsemiani vitamiineja, onko niissä turhaa sokeria ja mitkä tuotteista auttavat proteiinintarpeen tyydyttämisessä ja mitkä eivät. Kasvimaidot myös maistuvat hyvältä, eikä lehmänmaidon poisjättämien tai ainakaan radikaali vähentäminen tunnu suurelta ongelmalta myöskään makuelämysten näkökulmasta.

Lisäksi maitoa korvaavien kasviperäisten tuotteiden käyttö on kiistatta parempi vaihtoehto ympäristölle ja ilmastolle.

On kuitenkin niin, että käytännön arjessa maitotuotteet ovat eläinkunnan tuotteista ehkä se kaikkein vaikeimmin kokonaan vältettävä. En ole ennen tajunnut sitä, mutta melkein kaikkeen on lorautettu vähän maitoa. Tai jos ei ole lorautettu, sitä on jossain erikoisessa jauhemaisessa muodossa. Vegaanihaasteen jälkeen käytän varmasti jatkossakin jonkin verran maitotuotteita, mutta olennaisesti vähemmän kuin ennen. Jos tarjolla on hyvä kasviperäinen vaihtoehto, valitsen sen. En pidä ehdottomuudesta, mutta nyt minulla ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö kasviperäistä vaihtoehtoa kannattaisi suosia.

Vasikka ei syö minun ruokiani, joten ei minunkaan ehkä tarvitse syödä sen ruokia.

Parhaita löytöjä ja vanhoja suosikkeja

Tässä kuussa on tullut kokkailtua aika aktiivisesti kasvisruokaa. Ruoka-aineista moni vanha suosikki on tullut entistä tärkeämmäksi ja kokonaan uusia tuttavuuksiakin on löytynyt, erityisesti tuo savutofu.

Savutofu

Kätevä, monipuolinen, herkullinen. Erityisesti paistettuna hyvä vaikkapa salaattiin, mutta menee alas ihan sellaisenaankin. Käy raaka-aineeksi muun muassa tähän helppoon ja mukavan makuiseen kotiruokaan: http://vegaaninenversio.blogspot.fi/2012/04/tofukiusaus-eli-vegaaninen.html

Saksanpähkinä

Superterveellinen ja helppo napata kiireessäkin. Käytän smoothien joukossa ja salaattien tai sosekeittojen päälle paloiteltuna.

Maapähkinävoi

Olin pitänyt mapähkinävoita vähän kummallisena keksintöjä, josta en osannut kuvitella tykkääväni ennen kuin tutustuin Chocochilin erinomaiseen blogiin, jossa maapähkinäherkut ovat esillä enemmän kuin hyvin. Käy sekä suolaisiin pääruokiin että makeisiin suupaloihin. Tosi toimiva on muun muassa tämä sinänsä ihan järjettömältä kuulostava yhdistelmä, omenaa ja maapähkinävoita: http://chocochili.net/2011/10/omenaa-ja-maapahkinavoita/

Korianteri

Syön sujuvasti vaikka vanhoja sanomalehtiä, jos ne on maustettu korianterilla. Rakkauteni piiri on laaja: siihen kuuluvat sekä korianterin tuoreet lehdet että kuivatut siemenet. Lehtiä voi sirotella melkein minkä vaan, erityisesti itämaistyylisen, ruuan päälle ja hyvä tulee. Kuivatut siemenet jauhettuna tai murskattuna taas pelaavat erityisen hyvin yhteen juustokuminan kanssa vaikkapa kasvispadoissa, tofun tai muiden soijapalojen mausteena ja papulevitteissä.

Avocado

Ylivoimaisen hyvä leivänpäällinen, etenkin, jos päälle sirottelee vähän suolaa. Erinomainen myös salaateissa vaikkapa tuon edellä mainitun savutofun kanssa. Voi laittaa smoothieenkin, mutta itse en ole vielä onnistunut löytämään smoothiepankkiini mitään ihan ässäreseptiä, jossa avocado on osallisena.

Vaihtarina vegaanimaassa

Olen tammikuun ajan mukana Vegaaniliiton ja Oikeutta eläimille -järjestön Vegaanihaasteessa. Ideana on, että koko kuukausi eletään vegaaniruualla, ei siis syödä eläinperäisiä tuotteita: ei lihaa, kalaa, maitoa tai kananmunia. Monet ”oikeat” vegaanit välttävät myös hunajaa, katsovat tarkasti tuoteselosteet esimerkiksi hyöteisperäisten lisäaineiden varalta ja hankkivat myös vaatteensa ja kosmetiikkansa vegaanisina, mutta itse päätin noudattaa näiden kohdalla väljempää linjaa.

Joulukuun viimeisenä päivänä tuntui kuin olisin lähdössä kuukauden mittaiseen opiskelijavaihtoon. Pakkasin, siis haalin kotiin erilaisia vegaanisia ruokatarvikkeita: oli tofua, papuja, kasvimaitoja, kaiken maailman vihanneksia, kasvishernekeittoa purkissa, maapähkinävoita, kaurakermaa, soijavanukkaita, vaikka mitä. Määrällä ei ollut hirveästi tekemistä todellisen ravinnontarpeeni kanssa, se muistutti enemmän varautumista naparetkeen tai ydintuhoon. Olin erityisesti huolissani siitä, etten muka saisi proteiinia tarpeeksi ja riutuisin sitten näläntunteen kourissa. Jännitin myös, miten sopeutuisin itselleni vieraaseen kulttuuriin. Missä vegaanimaassa voi käydä lounaalla, mitä laitetaan kahviin, pitääkö se oma kahvimaito viedä töihin mukaan, entä jos lähikaupasta ei saakaan niitä tuotteita joita tarvitsisin, miten osaan kommunikoida ihmisten kanssa syömisistäni?

Vaikka ruokapaikat ja kaupan tuotteet olivat tuttuja, minä olin muuttunut ulkomaalaiseksi. Voisinko enää juuri käydä työpaikan lounasruokalassa, koska listalla on yleensä vegaanivaihtoehto vain yhtenä päivänä viikossa? Mitä söisin silloin, kun kiire ja stressi iskee ja jostain pitää vain saada jotain helposti ja nopeasti? Pitäisivätkö muut ihmiset minua ihan pöljänä?

Ei kuitenkaan mennyt kauaa – ihan vain pari päivää – kun rutiinit olivat vakiintuneet ja vegaanimaassa alkoi tuntua turvalliselta. Olin innostunut matkailija, joka näki koko ajan jotain uutta. Ennennäkemättömiä asioita pulpahteli esiin tutuissa kaupan hyllyissä, lounasruokaloissa ja omassa keittiössä. Näin ensimmäistä kertaa, miten monessa ruokalajissa on piilossa maitotuotteita, vaikkei niitä siitä huomaa eikä maista. Vaikka olin aikaisemminkin jonkin verran kokeillut soija-, kaura- ja mantelimaitoja, tajusin konkreettisesti, että ne soveltuvat erinomaisen hyvin oikeastaan kaikkeen mihin lehmänmaitokin. Näin, että työpaikan lounasruokalan salaattipöydässä on joka päivä tarjolla jotain papuja. Olen kauhaissut niitä lautaselleni ennenkin melkein joka päivä, mutta ensimmäistä kertaa näin ne todella, maistoin ne todella, niillä oli ensimmäistä kertaa minulle oikeasti merkitystä. Näin myös kaupungin ravintolatarjonnan kokonaan uudella tavalla. Ravintolan hyvä tunnelma ja herkulliset annokset menettivät merkityksensä, jos saatavissa ei ollut mitään vegaanista.

Täytyy sanoa, että vegaanimaassa on hyvät ruuat, pidän tästä ruokakulttuurista. Minulla oli ennakkoluuloja, että vegaaniruuat olisivat epämiellyttävällä tavalla terveellisen makuisia eivätkä täyttäisi kunnolla. Ne ennakkoluulot ovat osoittautuneet täysin vääriksi. Olen voinut hyvin ja tuntenut oloni energiseksi, energisemmäksi kuin tavallisesti. Nälkä ei todellakaan ole ollut. Yllättävää on ollut myös se, miten helppoa näitä herkkuja on ollut valmistaa. Vegaanihaaste on tarjonnut osallistujilleen aivan erinomaisia reseptejä, joita on tullut jokapäiväisissä uutiskirjeissä sekä aktiivisessa Facebook-ryhmässä. Haasteessa saa myös oman vegaanituutorin, jolta voi kysyä vinkkejä ongelmatilanteissa. Matkajärjestelyt vegaanimaahan ovat siis olleet kaikin puolin ensiluokkaiset.

Nyt kun haastetta on takana reilut kaksi viikkoa, suhteeni vegaaniuteen muistuttaa tyytyväisen vaihto-opiskelijan suhdetta isäntämaahansa. En varmaankaan aio jäädä tänne pysyvästi asumaan, en usko jääväni täysin vegaaniksi. Ehkä kaikkein suurin syy on se, etten ole valmis tinkimään ulkona, kylässä ja muuten yhdessä porukalla syömisistä, ja vegaanivaihtoehtojen tarjonta yhteisruokailuissa ja ravintoloissa on kuitenkin aika heikkoa. Aion kuitenkin vierailla vegaanimaassa usein, ja kokemus muuttaa minua ja elämäntapaani. Lehmänmaidon kulutus varmasti vähenee ja kasvisten, pähkinöiden ja papujen monipuolinen käyttö lisääntyy. Lihan syönti ei kiinnosta tällä hetkellä yhtään, mutta jotakin, mielellään mahdollisimman eettisesti pyydettyä kalaa ajattelin kyllä syödä taas helmikuussa. Olen myös harkinnut, että ottaisin käyttöön viikoittaisen vegaanipäivän. Joka tapauksessa vien tästä kulttuurista mukanani ison joukon hyviä makuja, taitoja ja suhtautumistapoja omaan kulttuuriini – millaiseksi se sitten jatkossa muotoutuukin.

Henkilökohtaista vai lajien välistä?

Oletetaan, että meillä on henkilö, joka on juuri nauttimaisillaan mehevän verisen pihvin. Kun nyt on päästy olettamisen alkuun, nautiskellaan stereotypiasta koko komeudessaan ja kuvitellaan, että hän on keski-ikäinen, valkoinen mies, perheenisä – äärimmäisessä heteroudessaan vankkumaton, perinteisten arvojen kannattaja. Menossa on grillijuhlat, ja miehemme on poikkeuksellisesti valmistanut ruuan, tai siis ne pihvit. Vaimo on tehnyt salaatin. Miehemme tuntee, että tunnelmaa voisi hiukan keventää: ehkä mielen perukoilla häivähtää hetken ajan ajatus siitä, että pihvi on joskus ollut osa elävää eläintä, samanlaista kuin perheen labradorinnoutaja, jonka nimi on Max ja joka osaa kieriä käskystä. Tai ehkä hän on vain kuullut hauskan sutkauksen, jonka nyt haluaa toistaa. Pidän jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Luulen, että hän on jo kauan sitten ottanut tavakseen toistaa sen aina ennen pihvin nauttimista, jos paikalla on sopivaa yleisöä. Hieman rutiininomaisesti, kuin tv:stä opitun hokeman, hän sanoo pihvilleen: ”Ei tämä ole henkilökohtaista, tämä on lajien välistä.” Kuuluu pari kuivakkaa naurahdusta.

Haluaisin hieman oikaista grillimiehemme hokemaa, oikeastaan väittää sille vastaan. Joitakin kymmeniä vuosia sitten feministit kehittivät sinänsä ansiokkaan sloganin, joka kuului ”Henkilökohtainen on poliittista”. Feministien hyvää iskulausetta vapaasti mukaellen, väännellen ja käännellen haluan väittää grillimiehelle vastaan ja sanoa, että henkilökohtainen on lajien välistä. Ja lajien välien on henkilökohtaista.

Tarkoitan tällä sitä, että ruokaa valitessamme, henkilökohtaista nälkäämme tai nautinnonhaluamme tyydyttäessämme teemme aina myös lajien välisiä ratkaisuja. Valintamme perustuvat usein juuri lajiin: syödäkö nautaa, koiraa vai ihmistä? No nautaa tietty, koiraa ehkä vietnaminmatkalla tippa linssissä nikotellen ja ihmistä ei missään nimessä, ei edes silloin, kun se on kuollut luonnollisen kuoleman, vastaa moni. Miksi? Kai ainakin siksi, kun on tapana. Kun ne muutkin. Sen kummemmin sitä ei välttämättä tule mietittyä. Tai jos tulee, häiritsevät ajatukset työntää äkkiä sivuun ja luokittelee ne hellämielisyydeksi ja luonteen heikkoudeksi. Mutta tarvitseeko niin olla? Onko se hyvä ja oikein?

Ainakin eläinfilosofit ovat miettineet tätä paljonkin. Muun muassa Peter Singerin johdolla he ovat ottaneet käyttöön käsitteen spesismi, jolla tarkoitetaan lajiin perustuvaa sortoa. Siis vastaavanlainen käsite kuin rasismi tai seksismi. Ajatus lajin perusteella sortamisesta ei kuulosta juuri houkuttelevammalta kuin sukupuolen tai rodunkaan perusteella sortaminen. 

Tietenkään eläinten hyvä, oikeudenmukainen kohtelu ei tarkoita sitä, että niille pitäisi antaa samanlaiset oikeudet kuin ihmisille. Olennaisia ovat lajityypilliset tarpeet, niiden täyttäminen – ainakin riittävän hyvin. Abstraktilla tasolla näin on helppo sanoa, mutta vaikeampi kysymys on se, mikä on riittävän hyvin, mihin raja pitäisi käytännössä vetää. Saako joskus tappaa, saako eläin kärsiä vähän ja silloin tällöin, jos se ei kuitenkaan kärsi ihan kamalasti ja koko ajan? Miten minun oikeuteni saada kätevää ja maittavaa ruokaa pitäisi suhteuttaa lehmän pakkoon kököttää parsinavetassa paikalleen sidottuna? Entä jos me kaikki vain lopettaisimme eläinten hyödyntämisen kerralla? Jos muut eivät lopeta, onko minun mitään hyötyä lopettaa?

Näistä pohdinnoista syntyi tämä blogi. Ne eivät ehkä ole uusia, mutta aina ajankohtaisia. Olen itse ensimmäisen kerran lopettanut lihansyönnin noin 17 vuotta sitten, mutta olen sen jälkeen syönyt kyllä silloin tällöin lihaa, välillä enemmän, välillä vähemmän. Etenkin broileria, mikä on kuitenkin tuntunut enimmäkseen väärältä ja mitä haluaisin kovasti pyytää syömiltäni broilereilta anteeksi, jos he pilven reunalla sattuisivat tätä kirjoitusta lukemaan. En ehkä ole syönyt lihaa niinkään siksi, että varsinaisesti kaipaisin lihaa, vaan se on ollut kätevää, helpottanut sosiaalisia tilanteita ja tarjolla on ollut ankeita ja ravintoarvoltaan vajavaisen oloisia kasvisvaihtoehtoja. Osallistun parhaillaan Vegaanihaasteeseen ja tarkoitukseni on jatkossa kirjoittaa myös vegaanikokeiluni herättämistä ajatuksista, käytännön kokemuksista, löytyneistä vegaanisista herkuista, helppouksista ja vaikeuksista.

Pari hyvää kirjaa, jotka ainakin itselleni ovat herättäneet paljon ajatuksia:
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Atena, 2012.
Elisa Aaltola (toim.): Johdatus eläinfilosofiaan. Gaudeamus, 2013.