Oletetaan, että meillä on henkilö, joka on juuri nauttimaisillaan mehevän verisen pihvin. Kun nyt on päästy olettamisen alkuun, nautiskellaan stereotypiasta koko komeudessaan ja kuvitellaan, että hän on keski-ikäinen, valkoinen mies, perheenisä – äärimmäisessä heteroudessaan vankkumaton, perinteisten arvojen kannattaja. Menossa on grillijuhlat, ja miehemme on poikkeuksellisesti valmistanut ruuan, tai siis ne pihvit. Vaimo on tehnyt salaatin. Miehemme tuntee, että tunnelmaa voisi hiukan keventää: ehkä mielen perukoilla häivähtää hetken ajan ajatus siitä, että pihvi on joskus ollut osa elävää eläintä, samanlaista kuin perheen labradorinnoutaja, jonka nimi on Max ja joka osaa kieriä käskystä. Tai ehkä hän on vain kuullut hauskan sutkauksen, jonka nyt haluaa toistaa. Pidän jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Luulen, että hän on jo kauan sitten ottanut tavakseen toistaa sen aina ennen pihvin nauttimista, jos paikalla on sopivaa yleisöä. Hieman rutiininomaisesti, kuin tv:stä opitun hokeman, hän sanoo pihvilleen: ”Ei tämä ole henkilökohtaista, tämä on lajien välistä.” Kuuluu pari kuivakkaa naurahdusta.
Haluaisin hieman oikaista grillimiehemme hokemaa, oikeastaan väittää sille vastaan. Joitakin kymmeniä vuosia sitten feministit kehittivät sinänsä ansiokkaan sloganin, joka kuului ”Henkilökohtainen on poliittista”. Feministien hyvää iskulausetta vapaasti mukaellen, väännellen ja käännellen haluan väittää grillimiehelle vastaan ja sanoa, että henkilökohtainen on lajien välistä. Ja lajien välien on henkilökohtaista.
Tarkoitan tällä sitä, että ruokaa valitessamme, henkilökohtaista nälkäämme tai nautinnonhaluamme tyydyttäessämme teemme aina myös lajien välisiä ratkaisuja. Valintamme perustuvat usein juuri lajiin: syödäkö nautaa, koiraa vai ihmistä? No nautaa tietty, koiraa ehkä vietnaminmatkalla tippa linssissä nikotellen ja ihmistä ei missään nimessä, ei edes silloin, kun se on kuollut luonnollisen kuoleman, vastaa moni. Miksi? Kai ainakin siksi, kun on tapana. Kun ne muutkin. Sen kummemmin sitä ei välttämättä tule mietittyä. Tai jos tulee, häiritsevät ajatukset työntää äkkiä sivuun ja luokittelee ne hellämielisyydeksi ja luonteen heikkoudeksi. Mutta tarvitseeko niin olla? Onko se hyvä ja oikein?
Ainakin eläinfilosofit ovat miettineet tätä paljonkin. Muun muassa Peter Singerin johdolla he ovat ottaneet käyttöön käsitteen spesismi, jolla tarkoitetaan lajiin perustuvaa sortoa. Siis vastaavanlainen käsite kuin rasismi tai seksismi. Ajatus lajin perusteella sortamisesta ei kuulosta juuri houkuttelevammalta kuin sukupuolen tai rodunkaan perusteella sortaminen.
Tietenkään eläinten hyvä, oikeudenmukainen kohtelu ei tarkoita sitä, että niille pitäisi antaa samanlaiset oikeudet kuin ihmisille. Olennaisia ovat lajityypilliset tarpeet, niiden täyttäminen – ainakin riittävän hyvin. Abstraktilla tasolla näin on helppo sanoa, mutta vaikeampi kysymys on se, mikä on riittävän hyvin, mihin raja pitäisi käytännössä vetää. Saako joskus tappaa, saako eläin kärsiä vähän ja silloin tällöin, jos se ei kuitenkaan kärsi ihan kamalasti ja koko ajan? Miten minun oikeuteni saada kätevää ja maittavaa ruokaa pitäisi suhteuttaa lehmän pakkoon kököttää parsinavetassa paikalleen sidottuna? Entä jos me kaikki vain lopettaisimme eläinten hyödyntämisen kerralla? Jos muut eivät lopeta, onko minun mitään hyötyä lopettaa?
Näistä pohdinnoista syntyi tämä blogi. Ne eivät ehkä ole uusia, mutta aina ajankohtaisia. Olen itse ensimmäisen kerran lopettanut lihansyönnin noin 17 vuotta sitten, mutta olen sen jälkeen syönyt kyllä silloin tällöin lihaa, välillä enemmän, välillä vähemmän. Etenkin broileria, mikä on kuitenkin tuntunut enimmäkseen väärältä ja mitä haluaisin kovasti pyytää syömiltäni broilereilta anteeksi, jos he pilven reunalla sattuisivat tätä kirjoitusta lukemaan. En ehkä ole syönyt lihaa niinkään siksi, että varsinaisesti kaipaisin lihaa, vaan se on ollut kätevää, helpottanut sosiaalisia tilanteita ja tarjolla on ollut ankeita ja ravintoarvoltaan vajavaisen oloisia kasvisvaihtoehtoja. Osallistun parhaillaan Vegaanihaasteeseen ja tarkoitukseni on jatkossa kirjoittaa myös vegaanikokeiluni herättämistä ajatuksista, käytännön kokemuksista, löytyneistä vegaanisista herkuista, helppouksista ja vaikeuksista.
Pari hyvää kirjaa, jotka ainakin itselleni ovat herättäneet paljon ajatuksia:
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Atena, 2012.
Elisa Aaltola (toim.): Johdatus eläinfilosofiaan. Gaudeamus, 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti